Vai mukamas yksin, höpönlöpön. Minulle kävi niin onnekkaasti, että Marika soitti eilen illalla. En tiedä kävikö hän kurkkaamassa blogiani, vai soittiko ihan muuten vain, mutta joka tapauksessa ajoitus osui 100 % nappiin. Siinä meni taas kerran rupatellessa toista tuntia. Teki todella hyvää mielialalleni jutella ihmisen kanssa, joka ihan oikeasti tietää ja ymmärtää mitä minä parhaillaan käyn läpi. Ei puhelumme silti ollut pelkkää valitusta ja narinaa, vaan siihen mahtui myös paljon naurua ja yleistä ihmettelyä, miehistä. Niin, ne miehet kun ovat perin kummallisia olentoja. Eihän niistä ota selvää itse pirukaan.

Puhuimme myös eräästä toisesta minulle tärkeästä asiasta. Asiasta, joka on minulle äärimmäisen tärkeä ja vielä enemmän kipeä, mutta josta en tähän blogiin kirjoita sanaakaan. Ei pysty! Sanon vain sen verran, että kohtuullisen hyvä aika on meneillään ja nautin siitä täysillä. Niin paljon kuin kukaan ihminen yleensä voi mistään nauttia. Tai jopa vähän enemmänkin.

Miehellä on nyt meneillään vaihe, jolloin hän ei usko, että suhteemme voisi toimia. Näin hän eilen illalla tiesi txt-viestillä kertoa. Minähän tietysti olen aktiivisesti täysin toista mieltä. Olen 100% vakuuttunut, että meillä olisi aivan loistava tulevaisuus yhdessä. En usko tuota yksittäistä ei toimi-kommenttia, koska käytäntö on osoittanut, että se ei ole koko totuus. Tuollaisen kommentin jälkeen on ennenkin tapahtunut vaikka mitä positiivista, tietysti oletan niin tapahtuvan tälläkin kertaa.

Taidan olla niitä tyyppejä, jolle asia on väännettävä rautalangasta. Mitä sitten? Hitto vieköön, vääntäköön vaikka harjateräksestä minun puolesta. Minä en kuitenkaan ihan hevillä anna periksi tai usko mihinkään verukkeisiin.

Tätä hissiolemaahan tämä on. Ylös ja alas vuorotellen, loputonta vuoristorataa. No, onpahan ainakin joku kohta minunkin elämässäni, mikä ei ole tylsää. Jos minä olisin se entinen järkevä minä, olisin jo laittanut hanskat tiskiin. Mutta kun minä en ole enää lainkaan järkevä. Olen nykyisin täysin tahdoton nauta. Olen juurikin sellainen naurettava ämmä, joita olen entisessä elämässäni pitänyt pelkästään typerinä. Voi hitto kun olisin silloin tiennyt sen minä tiedän nyt. Ei sillä, että se minua olisi säästänyt miltään, tai tehnyt minua yhtään sen paremmaksi ihmiseksi, mutta olisinpahan vain osannut olla hiukkasen ymmärtäväisempi.

Eniten vituttaa kaikki!

Lainasin tuossa erään toisen blogin nimeä, ihan vain kertoakseni, että nyt vituttaa. Vituttaa kaikki. Aivan kaikki. Työni, lähes kaikki ihmiset, jopa Mies ja mitä kaikkea ikinä voin keksiäkään. Mikään ei suju, mikään ei onnistu, mikään ei tunnu hyvältä. Ei yhtään mikään.

Voi kun voisin aloittaa elämäni alusta, täysin puhtaalta pöydältä. Olisi hienoa, jos voisin jotenkin nollata tilanteen ja aloittaa uuden elämän. Hankkia uuden kodin, uuden työpaikan ja ehkä jopa uudet ystävät. Tai siis noiden hyvin hyvin harvojen oikeiden, niin kovin kaukana olevien ystävieni lisäksi vaikkapa muutaman lisää. Sellaisia ystäviä, jotka voisivat ja olisivat halukkaita jakamaan kanssani sitä tavallista arkea, sitä  tylsää ”joka päivää”. Ystäviä, joille voisin soittaa juuri nyt, kun oikein ahdistaa ja tuntuu pahalle. Voi jos voisin vaikkapa soittaa ystävälle, joka osaisi lohduttaa minua jotenkin, ehkä asettamalla surulleni oikeat rajat ja mittasuhteet, joka ehkä jaksaisi valaa uskoa tulevaan. Ehkä ihan mitä vain. Yksikin tällainen ystävä riittäisi. Se olisi jo paljon enemmän kuin tämä ei mitään eikä ketään. Mutta kun, enhän minä oikeasti voi luottaa keneenkään. Olenhan minä joskus luottanut, paljonkin. Nykyään voin vain todeta, että Siperia opettaa. Se on kallis oppi, ehkä jopa liian kallis.

Yksin minä en aina taida jaksaa. Ja nyt on -taas kerran- se hetki kun minä vain en jaksa. Minuun sattuu aivan liikaa ja minä kaipaan aivan liikaa. Ja edelleenkään, minä en tosiaankaan voi käsittää, että ihan oikeasti minun elämäni on nykyisin juuri tällaista. En voi uskoa, että olisin mukamas ollut niin paha ihminen, että ansaitsisin tämän kaiken surun, tuskan ja paskan. En myönnä, en tunnusta.

Ei jumaliste, minä EN ole ollut noin paha ihminen. En varmasti ole ollut, enhän?

Minusta on tulossa hyvää vauhtia täysi itkupilli. Minä, joka olen ollut mukamas niin urhea, vahva ja luottavainen, ollut välillä jopa kuukausia täysin itkemättä, näköjään vollotan nykyisin vähän väliä. Taas äsken vollotin koko naamani turvoksiin, puoli rullaa talouspaperia tuhraantui ihan hetkessä.

Lähtölaukauksen itkuun antoi Mies. Minä soitin kertoakseni eräästä erittäin iloisesta asiasta. Mies oli aivan odotetusti onnellinen puolestani ja me molemmat hehkutimme kuinka hyvällä mallilla tämä asia nykyisin on. Molemmat toivomme suuntausta vielä parempaan, parantamiseen varaa nimittäin on vielä paljon. No juttu jatkui ja siirryimme niihin vähemmän mukaviin asioihin. Minulla oli vähän paha mieli ja stressi tietystä asiasta jo valmiiksi ja toivoin tietysti saavani helpotusta huoliini esim. rakastavan tuen muodossa. Jäipä haaveeksi! Mies oli hyvin rationaalinen ja järkevä, eikä hänellä ollut haluja, eikä AS-ihmisenä edes kykyä, osallistua murheeseeni tunnetasolla. Eipä tietenkään, eihän niin ole ollut enää about sataan vuoteen, jos on ollut koskaan. Minä vain taas kerran sorruin toivomaan mahdottomia, olin jälleen kerran toivottoman hölmö, pitäisi minun jo tietää kaikkien näiden vuosien jälkeen. Sen saman toivomisen virheen minä teen kerran toisensa jälkeen. Koska minä edelleen ja aina vain rakastan näin valtavan paljon, odotan tietysti Miehen tuntevan aivan samoin, kaikesta tapahtuneesta ja tästä tilanteesta huolimatta. Minä odotan saavani tunteeseen pohjautuvaa tukea ja ymmärrystä. Tosi asiahan on, että Mies aivan 100% välittää minusta, minä vain en tiedä sen välittämisen määrää. Ja siitä määrästä riippumatta, Miehellä ei aina ole kykyä käsitellä tiettyjä asioita tunnetasolla. Se on AS-ihmisen ominaisuus, jolle vain ei voi mitään. Voi paska mikä yhtälö!

Kuinka hitossa minä varmaksi sen välittämisen määrää voisinkaan tietää. Minähän en saa kysymyksiini selkeitä vastauksia, vaikka kuinka haluaisin. Vastaukset ovat poikkeuksetta ympäripyöreitä.  Olen tainnut joskus aiemminkin kirjoittaa Miehen vastauksista kysymyksiini. Nehän ovat aina tyyliin ”minä kyllä haluaisin rakastaa”, ”aika sen  näyttää”, ”ei sitä vielä voi tietää” jne jne. Jos kyseessä olisi kuka tahansa toinen mies, minä olisin luovuttanut jo kauan kauan sitten. Mutta, kun kyseessä on juuri tämä Mies, hyvin erilainen ja erikoinen persoona, minä en vain voi luovuttaa. Minähän suhteemme alkuaikoina en jaksanut enkä uskaltanut uskoa yhteiseen tulevaisuuteen lainkaan, mutta niin vain 1,5 vuoden tapailun jälkeen ilmeni aivan ohimennen sivulauseessa, että Mies haluaa elää ja asua minun kanssani. Minä odotan sen tapahtuvan uudelleen. Jos se oli mahdollista kerran, se voisi olla mahdollista toisenkin kerran. Voisihan?

Mitähän kaikki tämä itku sitten mahtaa tarkoittaa. Alanko minä kuitenkin pikku hiljaa antamaan periksi. Ehkä minä syvällä sisimmässäni pieni pala kerrallaan luovutan, alan ihan oikeasti ymmärtää, että kaikki tämä toivomiseni on täysin turhaa. Jospa se luovuttamisen suru tulee näin pikkuhiljaa ja pieninä palasina vain siksi, että kertarysäystä en taitaisi kestää. Voisiko olla mahdollista, että alitajuntani suojelee minua tällä tavalla? Ehkä se on, en tiedä.

Äh, tämä on taas tätä samaa, vanhaa miettimistä, arpomista ja edestakaisin pähkimistä. Vastausta ei vain löydy, ei sitten millään. Ahdistaa!

Vielä lisäys toisesta aiheesta: Minä Haluan Uuden Työpaikan! (siis Miehen lisäksi ;=) )Minulla ei ole mitään pitkiä työpäiviä vastaan, teenhän töitä nykyisinkin yli 200h/kk ja se sopii minulle oikein hyvin. Mutta, minä en haluaisi tehdä sitä puoli-ilmaiseksi! Prkl!

Kovin vähän tuntuu olevan kirjoitettavaa. Sattumia ja tapahtumia tässä kyllä on ollut paljonkin, mutta enimmäkseen työhön liittyviä, eli ei niistä sen enempiä.

Miehen kanssa on vaihdettu jokunen viesti ja puhelu, mutta ei tietysti mitään muutoksia silläkään rintamalla. Nyt Miehellä on taas kerran menossa väistelyvaihe. Kaikista mahdollisista muista asioista voidaan kyllä puhua, mutta parisuhdeasioista Mies ei suostu sanomaan halaistua sanaa, ei suuntaan eikä toiseen. Tyypilliseen tapaansa vaihtaa puheenaihetta välittömästi.

Minä en tiedä mikä on tilanne ihan oikeasti. Vahvasti vain alkaa tuntua sille, että taitaa tämä toivominen olla sitten kuitenkin aika turhaa. Ilmeisesti poikamiehen kissanpäivät on Miehelle mukavampi vaihtoehto kuin parisuhde-elämä minun kanssani. Kai minun pitäisi jo antaa periksi, mutta kun en osaa, voi enkä pysty. Enkä halua. Voi paska, potenssiin sata.

Olisi käyttöä Viisasten Kivelle. Se voisi neuvoa minua ja kertoa mitä minun pitäisi tehdä, jatkaako vai luovuttaako. Ja jos luovutan, mitä sitten. Mitä minulle jää ja miten ihmeessä minä elämääni rakentaisin sen jälkeen. On taas kerran palikat vähän hukassa.

Olema on nyt tyhjäkäynnillä ja niin ovat tunteetkin. En ole iloinen, mutta en surullinenkaan, minä vain olen. Olen, hoidan työni, huushollin, elukat, muut pakolliset hoidettavat asiat, kaikki hoituu vanhalla  rutiinilla.

Ja edelleen odotan sitä h-hetkeä. Jota ei ehkä koskaan tulekaan.

Edit tuohon edelliseen postaukseen.

Ensin meinasin ihan vain lisätä editin, mutta totesin, että kyllä tämä asia kuitenkin on ihan ikioman postauksen arvoinen.

Kuten olen jo maininnutkin, seuraan aktiivisesti ueampiakin blogeja. Lähinnä laiskuuttani (sorry, yritän korjata tilanteen -joku kaunis päivä) niistä on vain osa tuossa minun lukulistallani. Kaikki nämä seuraamani blogit ovat keskenään hyvin erilaisia, niin kuin tietysti blogit ovat aina, juuri kirjoittajansa näköisiä. Joukkoon mahtuu paljon kevyttä luettavaa, huumoria ja hauskoja sattumia, mutta myös joskus hyvinkin rankkoja selviytymistarinoita.

Silmiinpistävän usein kirjoittaja kertoo, kuinka suuri merkitys selviytymisessä on ollut kirjoittajan tukijoukoilla, turvaverkostolla, läheisillä ystävillä, mitä nimitystä hän ikinä käyttääkin. Olivat he sitten ystäviä tai sukulaisia, he ovat auttaneet jaksamaan ja selviytymään. Ovat olleet ehdottomasti kullanarvoisia kirjoittajan elämässä. Hyvin usein he ovat olleet se ainoa kantava voima joka on auttanut jaksamaan ne kaikkein vaikeimmatkin päivät. Selviytymään voittajana silloinkin kun tuntuu ettei jaksa enää senttiäkään eteenpäin.

Missäs minun turvaverkostoni on? Haloooo, missä olet, mihin menit? Minä olisin tarvinnut sinua myös, et ollut paikalla. En enää löydä sinua.

Mitä se sitten kertoo minusta, että olen kuitenkin selvinnyt ilman tätä ikiomaa ja kallisarvoista, koko elämän aikana rakennettua turvaverkostoa? Onko se sitä, että olen kuitenkin niin vahva. Vai onko se vain sitä, että ainoa vaihtoehto olisi ollut kuolema. Vai onko se niin, että jaksan koska toivon edelleen. Ja olenko minä vain niin tyhmä, etten ymmärrä luovuttaa. Minä olen ajoittain mukamas 100% varma Miehen tunteista, mutta entäs jos se onkin vain minun omaa mielikuvituksen tuotetta. Entäs jos Mieskin pelkää minun romahtavan ja siksi ei vain uskalla sanoa, ettei koskaan enää palata yhteen. Mistäs hitosta minä muka tiedän mikä on se oikea vastaus. En mistään. Shit!!

Tuohon turvaverkostoni puuttumiseen on olemassa yksi poikkeus, Hyvä Ystäväni Marika. Hän tuli elämääni lähes sattumalta juuri silloin, kun kaikki oli lähes mustimmillaan ja oli hetkiä, jolloin en aina jaksanut edes toivoa, kun olin jo vuoden ajan kitunut aivan yksin. Me emme tunne toisiamme ajalta, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Marika tuntee minut nyt kun olen surullinen ja ikävissäni, hän ei tunne onnellista ja tyytyväistä minua. Mutta, hän on silti Ystäväni. Kun ne ihmiset joita ystävinäni pidin, olivat kadonneet jonnekin pois, tuli elämääni Marika. En voi koskaan kyllin kiittää enkä kertoa kuinka paljon hänen tukensa on minulle merkinnyt.

Minun pienen pieni verkostoni, Marika. Kiitos Sinulle, olet Rakas!

Työ, mikä ihana tekosyy. Ei tarvitse osallistua kaikenmaailman illanistujaisiin, lähteä kavereiden kanssa leffaan, teatteriin, baariin tai syömään. Ei voi kyläillä, sukuloida, matkustella, ei mitään näistä, koska minähän olen aina töissä. Ei minulla ole aikaa. Just, ihan hiton hyvä selitys.

Tuon selityksen myötä voin autuaasti unohtaa, että eipä minua ole kukaan moisiin rientoihin pyytänytkään. Eikä ketään jonka voisin itse kutsua. Selitysleikkiä tietysti jatkan sillä, että koska kaikki, siis ihan kaikki ihmiset, ajattelevat jo valmiiksi minun olevan töissä joka tapauksessa, eivät he tietysti minua mihinkään kutsukaan. Enhän kuitenkaan pääsisi lähtemään mihinkään vaikka haluaisinkin.

Niin. Minä sanon olevani työhullu, riippuvainen työnteosta ja sen tuomasta mielihyvästä. Paskat. Minä en ole riippuvainen mistään muusta kun sen tuomasta rahasta, jollainhan nämä laskut on hoidettava. Ja jostain kumman syystä minä hankkiudun töihin joka ikiseksi viikonlopuksi, ehdottomasti kaikiksi juhlapyhiksi ja aina kun on vain pienikin kansanjuhla, jolloin ihmiset yleensä kokoontuvat viettämään laatuaikaa läheistensä kannsa. Poikkeuksetta minä olen töissä, oli sitten joulu, vappu, juhannus tai mikä tahansa juhlapäivä.

Hymyhuulin ja innoissani, "kun tulee niin hyvä tilikin ja tämä on niiiin mukavaa". Kollegoilleni selitän, että minähän voin juhlia vapaapäivinä, tehdä sitä, tätä ja tuota, käydä missä vain ja nauttia elämästä. Täh? Mistä v***n elämästä? Kaikista hulluinta tässä on se, että minä toisinaan itsekin uskon nuo selitykseni. Aivan kuin minulla muka olisi muutakin elämää kuin työ. Eipä ole näkynyt.

No oliko tämä nyt sitten jonkinlainen surkea, mutakuopassa rypevä itsesääli-postaus? No eipä ollut, se oli huomattavasti enemmän tunnustus-postaus. Minä myönnän, että piiloudun ja pakenen työkiireideni taakse, jotta voisin unohtaa sen tosiasian, ettei minulla tosiaan ole mitään muuta elämää.

Paitsi tietysti täällä blogistaniassa, virtuaalielämää parhaimmillaan. Iloja ja suruja, joissa elän hengessä mukana. Ja täytyy sanoa, että täällä ei käy elämä tylsäksi.

Ja tiedättekö mitä? Mies on täsmälleen ja prikulleen samanlainen ja samassa tilanteessa kuin minäkin. Erona on vain se, että Mies tekee töitä vielä paljon paljon enemmän kuin minä. Ja Mies myös mukamas uskoo, ettei hän muuta tarvitsekaan. Että näin meillä.

Sunnuntaina:

Univelkani on taas kerran suurempi kuin valtion velka. Perjantai aamun jälkeen olen ehtinyt nukkumaan suunnilleen seitsemän tuntia,  pätkissä. Älyni säteily on myös juurikin sen mukaista, siis tapahtuu vain ja ainoastaan pätkissä. Hyvin, hyvin, hyvin lyhyissä sellaisissa.

Mahtui kiireiseen ja työntäyteiseen viikonloppuuni myös muutama onneton iskuyritys, tässä muutama esimerkki niistä. 

Voi hyvänen tavaton (tuo sanonta EI ole kirjoitusvirhe). Eräs papparainen ikäluokassa 60 ja risat oli aivan vakuuttunut, että pitäisin kyllä aivan varmasti myös hänen Mersustaan ja kesämökistään, koska olen niin mukava. No en ollut sentään ihan niin mukava.

Nippa nappa täysi-ikäinen nuorukainen oli sitä mieltä, että minä kelpaan koska juuri nyt ei muutakaan ole tarjolla ja minä nauroin hänen vitseilleen. Itse asiassa minä lähinnä yritin hymyillä ja odotin typerän kollin poistuvan paikalta mahdollisimman pian.

Huimin ehdotus tuli reilu parikymppiseltä miehen alulta. Tämä koko kansan valopää oli keksinyt tarvitsevansa vähän vanhemman naisen (minäkö muka vanha, edes vähän??) opettamaan hänelle seksin salat, kaikkine mahdollisine leikkeineen. Minä olin hänen valintansa. Ei, ei minusta tullut opettajaakaan.

Edit: jatkuu maanantaina

Niin vain tuli totaalinen väsymys ja Nukkumatti voitti kisan jälleen kerran. Oli aivan pakko painua punkkaan ja olinkin tukkiunessa jo ennen seitsemää illalla. Onneksi niin, koska kello soi aamulla 03.30.

Näistä ns. iskuyrityksistä jatkan edelleen. Niitä tulee välillä harvakseltaan (Mitäh? Enkö muka aina ole säteilevä?) ja toisinaan taas useampikin työvuoron aikana. Enimmäkseenhän ne tietysti ovat alapuolella kaiken mahdollisen arvostelun, mutta toisinaan sattuu kohdalle ihan oikeitakin miehiä. Se on toisaalta ehkä myös vähän harmi. Toisaalta se on hyvä asia siinä mielessä, että tekeehän se hyvää kenen tahansa naisen itsetunnolle, jos miehinen, fiksu, komea ja hyväkäytöksinen mies osoittaa olevansa kiinnostunut, ehkä mukamas jopa ihan oikeasti. Mutta enimmäkseen se on kuitenkin vain se jonkin tasoinen harmin tapainen, hukkaan heitettyä energiaa. 

Minusta kun vain ei ole yhtään mihinkään kenenkään muun kuin Miehen kanssa. En minä halua eikä minua kiinnosta. Läppää voin kyllä heittää ja höpötellälöpötellä ihan vaikka mitä, mutta jos toinen on ihan oikeasti kiinnostunut, luukut menevät kiinni ja minä totetan, että ei tipu eikä lirise. Se on vain niin ettei kukaan vedä vertoja Miehelle. Kukaan ei pärjää Miehelle huumorissa, puheissa, silmän pilkkeessä, kropassa jne., lyhyesti: ei missään!

Tätäkö se loppuelämä sitten on? Jatkuvaa haaveilua ja ehdotonta kieltäymistä -toki täysin vapaaehtoista sellaista- kaikesta muusta. Sitähän se taitaa olla näillä näkymin, koska muuhunkaan en pysty. Enkä halua!

Paitsi jos, ehkäpä se ei olekaan vain pelkkää haaveilua? Ehkäpä tässä on sitten kuitenkin luvassa vielä ihan oikeaa elämääkin. Onnea, hyvää oloa, rakkautta, yhteenkuuluvuuden tunnetta, yhteistä touhua ja tekemistä, läheisyyttä, naurua..

Ehkäpä niin, en ihan vielä heitä kirvestä kaivoon!

Että piti oikein kaksi pitkää iltaa viettää märehtien, murehtien ja vollottaen. Aivan kuin asiat siitä mukamas muuttuisivat. Ensimmäinen ilta kyllä vähän puhdisti sielua ja jollain lailla helpotti, mutta tuo eilinen oli jo aivan liikaa. Siitä tuli lähinnä vain typerä olo! Onneksi sentään sen verran typerä, että nyt voin varmaksi todeta vollotusten riittävän tällä erää. Katsotaan vaikka joskus syssymmällä lisää..

Ongelmakin ratkesi kohtuullisen mukavasti, joten mikäs hätä tässä muka on. Ei mikään, senkun jatkan samaa rataa kuin tähänkin asti. En ole koskaan ollut erityisemmin Juice-fani, mutta nyt tulee väkisinkin mieleen biisin sanat ”ilo irti ja hymyä huuleen, vaikka virtsaatkin vastatuuleen”. Juu niin teen! Mitä hittoa sitä suotta ressaamaan asioista joihin ei voi vaikuttaa määräänsä enempää. Hukkaan heitettyä energiaa sanon minä!

Kotihommat on tältä päivältä taas tehty, sauna on lämpenemässä ja kylpykunnossa aivan pian, joten asiat on kuitenkin aikas kohdallaan. Pitää vain muistaa olla pienestäkin hyvästä kiitollinen. Minä isosti yritän!

Vitut, sanon minä!!

Itku senkun jatkuu, aina vaan. Voi jumankauta eikö tämä ikinä lopu?

Minä en ihan oikeasti jaksa tätä enää. En tiennyt olleeni noin paha tässä tai jossain entisessä elämässäni.

Nyt Syntappi lopettaa valituksen ja vaikenee!

Olihan se eilen varsinainen itkuilta, kerta kaikkiaan. Tuli sitten itkettyä kaikki mahdolliset (ja vissiin ne mahdottomatkin) kerralla ulos, estoitta, ääneen, koko naama märkänä ja yhtenä viehättävän räkäisenä norona. Tänään ovat sitten silmät näyttäneet aivan sille kuin olisi kaksi prinssinakkia luomien kohdalla, per silmä. Kokonaissaldona voisin todeta, että noilla nakeillahan lähtisi jo nälkä pieneltä ihmiseltä. Todella söpö näky, varmasti kaikki ovat niin kovin kateellisia. Taivaalle kiitos tänään minulla on vapaapäivä.

Joo onhan se hienoa kun on vapaata. Erittäin hienoa oli myös se, kun äitini kilautti heti kun olin saanut aamukahvit tulille, että he isän kanssa liikkuvat täällä päin, sopisiko että poikkeavat kylässä? No, tota..öh.. joo..ei kai siinä, tulkaa vaan, kyllähän mä ihan täällä kotona olen. Just! No sain sitten tarjota pehmoisen selityksen silmistäni, vain lievästi totuutta mukaillen. Luulin jo päässeeni pälkähästä, kun yksi kollega soitti poikkevansa. Voi ei, lisää selityksiä ja nyt piti jo turvautua vähän reilumpaan "valkoiseen valheeseen", hyi minua. Mutta mieluummin valhe kuin suora totuus, oli se totuus sitten mikä tahansa. Minä nimittäin en työmaalla ja/tai kollegoille avaudu omista asioistani, en yhdellekään ihmiselle! Tässäkin on Siperia opettanut, ei kannata luottaa keneenkään, se kusee kintuille kuitenkin, ennemmin tai myöhemmin. Työkaverit ovat työkavereita, osa heistä on kyllä todella hyviäkin työkavereita. Kuitenkin se aito ja oikea luottamus on aivan jossain muualla, täysin muissa ihmisissä, siviilissä.

Niin, se eilinen itkukohtaus. Minulla oli tietystä ongelmasta todella paha mieli, olin stressaantunut ja erittäin huolissani tilanteesta. Mietin ongelman ratkaisuun monia, toinen toistaan hankalampia vaihtoehtoja, kunnes totesin, että Mies on kuitenkin se ainoa ihminen joka tässä tilanteessa voi minut ihan oikeasti pelastaa. Tilanteeni herkkyydestä johtuen laitoin Miehelle txt-viestä asiasta, en uskaltanut soittaa, jotta Mies ei kuulisi äänestäni tilanteen todellista vakavuutta. Muotoilin viestini hyvin neutraaliksi kysymykseksi, joka antoi Miehelle myös mahdollisuuden hyvin helposti torjua pyyntöni, täysin ilman Miehelle aiheutuvaa pahaa mieltä.

Mies perhana vain sitten otti ja soitti minulle. Sehän ei sitten muuta tarvinnutkaan, kun itkuhanat aukesivat täysillä. Olin niin ylpeä itsestäni, kun olin siihen asti pystynyt nielemään kaikki kyyneleeni. Miehen äänen kuultuani ei kuitenkaan ollut enää toivoakaan pidättelystä, minä vain itkin. Hädin tuskin sain asiani sanottua kyynelten keskeltä. Mies tietää etten halua itkeä hänen kuullen, joten hän ei mitenkään  kommentoinut itkuani ja minä yritin kaikin voimin olla mahdollisimman neutraali. En siinä tietenkään onnistunut, idioottikin olisi tajunnut tilanteeni. Saati sitten Mies jolla on neron ÄO! No joka tapauksessa Mies ratkaisi ongelmani, taas kerran. Aina niin kovin ystävällisenä, avuliaana ja kilttinä.

Kumma juttu, kuinka paljon pelkkä ystävällisyyskin voi itkettää, entisen murheen lisäksi. Ja kummaa kuinka siitä tuli taas olo, että nyt en vain enää jaksa. Ai miksi niin? No osittain kai siksi, kun tätä kyseistä ongelmaa ei olisi tullut lainkaan mikäli Mies haluaisi elää kanssani. Ja kyllähän Mies sen tietääkin, eihän minulla ole Mieheltä mitään salaisuuksia, hölmö kun olen.

Rakastunut hölmö, aina vain. Eihän sitä mikään voi muuttaa. Minkäs tuuli kivelle mahtaa!

Nyt on paha paikka. Ihan oikeasti paha paikka. Minä joka en juurikaan itke, vollotan parhaillaankin kuin Niagaran putous, se isompi, se kanukkien puoleinen. Ja minä vieläpä itkeä vollotan ihan reilusti ääneen, aivan samoin kuin pienet mukulat, täysiä ja estoitta.

En tiedä ihan varmaksi mikä nyt oikein tuli ja iski, (tai no, tietystihän se oli tuo puhelu Mieheltä –minun jo valmiiksi heikkona hetkenä) se hyvä olo katosi hetkessä taivaan tuuliin ja jäljellä on vain ikävää, pahaa oloa ja epätoivoa. Pitkästä aikaa tuntuu ihan oikeasti sille, että nyt ei jaksa. Ei vain jumaliste jaksa, ei edes väkisin.

Voi vi**u kuinka paljon voi pieneen ihmiseen sattua! Nyt tekisi oikeasti mieli heittää hanskat tiskiin ja todeta, että pitäköön perkele tunkkinsa, minä en enää jaksa. En jaksa edes olla olemassa.

Olenkohan minä vähän outo, jotenkin erityisen poikkeava ihminen? Tai siis täsmennys, vielä paljon enemmän poikkeava kuin mitä luulinkaan olevani. Taidanpa olla.

Tätä minun inhottavaa ja ajoittain erittäinkin hankalaa fyysistä riesaani hoitava Rouva Tohtori kysyi viime visiitilläni vapaa-ajan käytöstäni. Tietysti haluten kartoittaa, löytyykö sieltä tähän harmilliseen riesaani epäedullisesti vaikuttavia tekijöitä. Kysymyksiä olivat mm. käynkö elokuvissa, konserteissa, teattereissa, kaupungilla käppäilemässä/shoppailemassa, istumassa iltaa tai saunomassa ystävieni luona. Matkustelenko ja jos niin miten ja kuinka kaukana. Viihdynkö minä baareissa ja kuinka vilkas seksielämä minulla mahtaakaan olla. Seksikohtaan totesin yksinkertaisesti, että minähän olen sinkku. Rouva Tohtorin oli jostain kumman syystä vähän vaikea ymmärtää, että minä en harrasta irtosuhteita eli minulla ei juurikaan ole seksielämää, niin paljon kuin siitä pitäisinkin. Minun seksielämääni ovat ne harvat poikkeukset, jolloin Mies viettää yönsä kanssani, eli todella harvoin. Muut poikkeukset ovat vielä paljon paljon harvinaisempia.

Kaikkinensa minä kuuntelin noita kysymyksiä vähän hölmänä ja hiljaa itsekseni todeten, että mitkään näistä eivät todellakaan kuulu elämääni. Ainoat tapahtuneet asiat mistä pääsin kertomaan olivat, että kyllähän minä kävin tässä aivan äskettäin kirkossa ja ihan kaikki kolme kertaa kuluneen talven aikana olen ajellut täälläkin mainitun Hyvän Ystäväni Marikan luokse, sekä jokusen kerran maalle mummolaan elukoiden kanssa muutamaksi päiväksi tai jopa viikoksi. Säkenöivää sinkkuelämää, eikö vain?

Tästäpä sitten herääkin kysymys, että missä helvetissä minun elämäni on? Mihin se on mennyt, kadonnut, poistunut, lakannut olemasta? Luulisin noiden kaikkien asioiden/menojen/tekemisten kuitenkin kuuluvan normaaliin ihmisen elämään, jopa ns. uusiosinkun elämään. Mutta minä olen vapaalla vain noiden elukoiden kanssa kotona, kuuntelen musiikkia, luen tai istun koneella lukemassa tai naputtelemassa valivali-tekstiä ja olen yksin.

Enhän minä juurikaan tapaa ihmisiä missään muualla kuin ruokakaupassa ja töissä. Minä aina töissä juttelen ja naureskelen kaiken ikäisten kollegoideni kanssa, olen itse asiassa aikamoinen ”säläkkä” eli olen jatkuvasti valmis naureskelemaan ja höpöttelemään, asiasta tai asian vierestä. Minua pidetään hyvänä ja helposti lähestyttävänä tyyppinä, joka pärjää kaikkien kanssa. Pärjään myös mainiosti (vaativienkin) asiakkaiden kanssa ja enimmäkseen todellakin nautin näistä kohtaamisista täysin siemauksin. Asiakkaani vilpitön hymy ja kiitos ovat minulle se paras kiitos, joka saa jaksamaan pitkät ja rankat työvuorot.

Kyllähän minusta tietysti toisinaan olisi ihan mukavaa viettää iltaa jonkun kaverin/ystävän kanssa, käydä ehkä leffassa ja/tai tuopposella ym. Puuttuu vain se ystävä kenen kanssa minä mihinkään lähtisin. Minun harvat ja valitut oikeat ystäväni ovat kaikki niin kovin kaukana, toisessa kaupungissa tai jopa toisessa maassa, ei minulla täällä lähellä ole ketään. Täällä kotikaupungissani olen yksin.

Mutta olenko minä sitten kuitenkaan kovin yksinäinen? Tähän voin aivan rehellisesti vastata, että vain harvoin tunnen itseni ihan oikeasti yksinäiseksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Kuten jossain aikaisemmassa postauksessani totesin, olen ns. sosiaalinen erakko. Minä viihdyn yksin ja ihan oikeasti tarvitsen aikaa ollakseni yksin. Tarvitsen sitä omaa tilaa ja aikaa, jolloin voin olla ainoastaan ja vain oma itseni, ilman minkäänlaisia ulkopuolelta tulevia vaatimuksia.

Yksin vietän nytkin vapaapäivääni, vain tämä läppäri, hyvä musiikki ja nuo elukat seuranani. Ja minulla on kuitenkin ihan hyvä olla. Tietysti olosuhteet eli elämäni Mies huomioon ottaen. Ikävähän minulla on kuitenkin joka ikinen hetki, sitä en pääse karkuun koskaan.

Ja hyvä olla myös ottaen huomioon, että tänään on erään edesmenneen hyvän ystäväni syntymäpäivä. Myös häntä kaipaan, kerrassaan upea ja ainutlaatuinen nainen.

Eilen tuli taas vaihdeltua useampia viestejä Miehen kanssa. Enimmäkseen töihimme liittyviä. Tiedämme toistemme töistä huomattavan paljon ja puhumme avoimesti niiden hyvistä ja huonoista puolista. Mieheltä saan aina tarvitessani apuja. Neuvot tulevat hetkessä ja ovat ehdottomasti kullan arvoisia. Minusta ei kyllä ole Miestä neuvomaan, mutta ymmärrän kyllä hyvinkin mistä Mies puhuu.

Jos minä olen työhullu, Mies on vielä paljon pahempi tapaus. Alan oikeasti olla todella huolissani Miehen jaksamisesta. Mies tekee töitä aamuvarhaisesta iltamyöhään, joka päivä. Pahimmillaan Miehellä ei ole koko kuukauden aikana kuin ehkä yksi tai kaksi ihan oikeaa vapaapäivää, aina ei sitäkään. Mutta kun Mies ei vain osaa sanoa työlle ei. Miksi Mies sitten osaa sanoa minulle ei? Hmph.

Olen usein ajatellut, että voi kun Mies voittaisi vaikka lotossa reilumman summan rahaa, ehkäpä hän sitten malttaisi ottaa vähän rennommin. Todennäköisesti kyllä siinäkin tapauksessa järkkäisi itselleen  puuhastelua joka päivälle, mutta ehkä se olisi edes vähän rennompaa. Miehellähän on varsin hyvät tulot, eikä tuollaisiin tuntimääriin olisi todellakaan mitään pakottavaa tarvetta, mutta kun ei vain osaa olla jouten.

Onhan minulla tuossa tietysti vähän omakin lehmä ojassa. Jos Mies ei olisi noin työhullu, ehkä minullekin riittäisi aikaa ja huomiota vähän enemmän. Ehkä, se on vain pienen pieni toive. On sille toiveelle kyllä vähän todellisuuspohjaakin. Yhdessä ollessammehan Mies teki hiukan vähemmän töitä, malttoi pitää joskus jopa ihan oikeita vapaapäiviäkin. Vaikka eivät ne vapaat kyllä aina sattuneet yhteen minun vapaiden kanssa. Mutta Mies oli sentään kotosalla kun minä raahuduin paikalle rättiväsyneenä. Pääsin kainaloon tuhisemaan.

Sinne kainaloon minä kaipaan aina vain, se on maailman paras paikka.

Olipa mukava nukkua kelloa vahtimatta. Nukahdin sohvalle jo vähän kahdeksan jälkeen illalla ja unta riitti reilusti kellon ympärys. Nyt olen taas on kuin uusi ihminen. Jopa järki toimii. Siis sen verran kuin se minulla yleensäkään toimii.

Kylläpä taas kannatti odotella iltaan asti, ennen kuin soitin Miehelle. Myöhästyin sen verran, että Mies olikin jo kämpillä kollegoidensa kanssa ja saunaan menossa. Se siitä keskustelusta. Muutama sana vaihdettiin mutta ei kunnon keskustelua mistään. Voi paska, harmitti.

Tämä levoton ja rauhaton olo johtuu keväästä. Talvella kun on synkkää, kylmää ja pimeää, on ikään kuin normaalia ja sallittua olla vähän alamaissa ja yksin. Mutta nyt kun on kevät ja ollaan menossa kohti luonnon uutta alkua eli kesää, tuntuu että minäkin haluan uuden alun. Minunkin täytyy päästä kasvamaan, vihertämään ja kukkimaan. Minäkin haluan elää täysiä. Mutta kun enhän minä yksin ole elossa, olen vain olemassa.

Asia olisi aivan toinen jos minä en rakastaisi, silloin voisin ja osaisin olla aivan toisella tavalla. Voisin innoissani kulkea kesää kohti, haistella kevättä ja ihastella luonnon uutta heräämistä. Mutta nyt siitä kaikesta puuttuu puolet, se Miehen osuus.

Kunpa Mies olisi osa jokapäiväistä arkeani. Silloin voisimme yhdessä ihastella ja ihmetellä. Olisi joku jolle kertoa ensimmäisistä muuttolinnuista, ensimmäisestä leskenlehdestä, uusista puiden ja pensaiden silmuista. Voisimme yhdessä harmitella kuinka katupöly ratisee hampaissa, voisimme yhdessä nauraa tuon toisen elukan keväthulluudelle. Vuosi sitten Mies laittoi minulle txt-viestin ihan vain kertoakseen nähneensä kevään ensimmäisen kärpäsen.

Kyllä hitto soikoon Miehen olisi jo aika tajuta ja ymmärtää oma parhaansa. Se parashan olen tietysti minä. Ei kukaan rakasta Miestä kuten minä, eikä kukaan ymmärrä Miestä kuten minä. Ei kukaan tunne, eikä koskaan tule tuntemaankaan Miestä kuten minä. No minähän kuulostan taas peräti vaatimattomalta, mutta niin se asia vain on. Mies on sen verran omituinen ja monimutkainen tapaus kaikkinensa, ettei siihen lähelle ihan hevillä pääse kukaan. Minä pääsin ja olen lähellä edelleen, kaikesta huolimatta.

Lähellä minä myös aion pysyä. Siksi koska se on sen arvoista, minähän rakastan.

Rankka työrupeama on jälleen kerran takana päin ja väsymyskin on sen mukainen. Jaksoin rupeaman aikana nippanappa käydä lukemassa suosikkini, mutta siinä kaikki. Omia postauksia ei jaksanut ajatellakaan, ei edes ohimennen. Kommentoinnitkin ovat jääneet aivan minimiin, sorry. Vanha alkaa kai olla väsy, hah.

Työputki sinällään oli ihan ok. Noin  98 %  positiivista palautetta että olipa mukavaa, kehuja kuinka hyvä olen työssäni ja kannustusta jatkaa samaa rataa. Yksi asiakas (nainen) jopa silitti/sipaisi poskeani kiitokseksi! Herttinen sentään, olin kerrankin täysin sanaton! Totta kai palaute lämmitti mieltä ja teki kaikki nuo pitkät, kiireiset tunnit monta astetta mukavammiksi ja motivaatio oli satasen luokkaa. Mutta aina mahtuu joukkoon joku, joka ei piittaa laista, asetuksista, eikä varsinkaan hyvistä tavoista. Niinpä tehdessäni työtäni parhaani mukaan ja myös lain mukanaan tuomat seikat huomioon ottaen, kuulin olevani vittumainen ämmä, ihan liian tiukka ämmä, huono asiakaspalvelija etc etc. Eräs nuori mies pois lähtiessään totesi, että ”sä olet ihan perseestä”. Oli kai mitta täynnä täysin aiheetonta paskaa, koska totesin hymyillen, että ”kiitos samoin”. Helpotti.

Tarkoitukseni oli tänään kirjoitella ajatuksia ja tuntemuksia Mies -rintamalla, mutta olen näköjään niin väsynyt ettei ajatus vain kulje. Mielessä toki sinkoilee pätkiä sieltä, täältä ja tuolta, mutta se ajatuksen punainen lanka on täysin hukassa. Olenhan minä tietysti ollut Mieheen yhteyksissä. Kävi jopa niin somasti, että yllättävän työongelman eteen sattuessa kollegoista (useasta miespuolisesta henkilöstä) ei ollut mitään apuja, eivät tienneet koko asiasta edes sen vertaa kuin minä itse, helvetti! Pikapuhelu Miehelle pelasti tilanteen ja sain oikean avun muutamassa sekunnissa. Toki tiesin sen jo soittaessani, tässä oli taas kerran esillä AS-ihmisen erityislahjakkuus. Puhelu tietysti venähti taas kerran reilun puoleiseksi, jatkuen vielä muutamalla mukavalla txt-viestillä, ihanaa.

Tänään olisi tarkoitus soittaa Miehelle, siitä sovittiin jo eilen. Pitäisi vain saada pää sen verran läjään, että siellä olisi edes yksi järkevä ajatus, mieluummin tietysti jopa monta. Taitaa just nyt kyllä kuulua sarjaan ”mission impossible”. Kun ei vain jaksa. Rakastaa toki jaksan, sitähän ei muuta mikään, mutta en vain jaksa puhua mitään järkevää.

Ehkä tuokin olisi edes vähän helpompaa, jos en olisi niin työhullu kuin mitä olen. Jos keskittyisin vaikka siihen oikeaan elämään enemmän kuin työhöni. No minkä hiton sitä luonnolleen voi? Ei minkään! Kun en vain osaa sanoa työlle ei. En osaa enkä taida koskaan oppiakaan.  Ei vanha koira uusia jne...

No ja nyt sitten äiti otti ja soitti, siinä oli taas tunti selällään. Kumma juttu, kun joskus aikanaan  murkkuiässä äiti oli ”ihan tyhmä”, ja nyt sitten voi äidin kanssa jutella puhelimessa helposti tunnin tai vaikka parikin. On se vain hienoa, vielä näin keski-ikäisenäkin, että äiti on olemassa. Se on se Maailman Paras äiti. Onhan minulla myös Maailman Paras isä, mutta se ei ole aivan sama asia. Ei sillä, että isä olisi jotenkin huonompi tai vähäisempi. On vain niin, että isä ei voi aina ymmärtää naisten juttuja. Isän kanssa on ihan toiset jutut.Ne on niitä miesten juttuja, olenhan minä hyvä jätkä!

Mikähän nyt on kun ei nukuta? Olen yleensä aina hyvä nukkumaan yöni, riittää kun suljen suuni ja silmäni, Nukkumatti on välittömästi paikalla. Nyt kuitenkin yöt ovat menneet pyöriessä ja heräillen vartin tai puolen tunnin välein. Inhottavaa ja väsyttävää.

En voi laittaa unettomuutta liian nukkumisenkaan piikkiin, ei ole tosiaankaan ollut aikaa maata liikoja. Eikä ole ollut painajaisiakaan, jotka olisivat valvottaneet. Minähän näen kyllä unia lähes joka yö, mutta vain harvoin ne jäävät mieleen pyörimään tai uniani haittamaan.

Tähän uniongelmaan liittyy myös kummallinen ja aivan yletön levottomuus. Jatkuvasti on jotenkin rauhaton ja kärsimätön olo. Aivan kuin jotain suurta olisi tapahtumassa enkä malttaisi odottaa h-hetken saapumista. Mitähän suurta minulle muka voisi tapahtua, pah. Minullehan ei koskaan tapahdu yhtään mitään. Eikä ole tiedossa mitään tiettyä, mitä odottaisin.

Kai minä sitten vain odotan Miestä. Ehkä se on tämä kevät joka minullakin saa hormoonit hyrräämään, vai olisiko lie tarttunut tuosta toisesta elukasta, joka aina keväisin muuttuu ihan kahjoksi. Tarkoittaen, että mokoma elukka huutaa jatkuvasti kamalla äänellään ja ihan kirjaimellisesti sinkoilee pitkin seiniä. Ehkä minunkin pitäisi kokeilla? Se ääni muuten kuulostaa välillä ihan sille kuin moottorisaha olisi hirttänyt kiinni.

Ikävähän minulla tietysti on. Koko ajan. Kaipaan saada edes kuulla Miehen ääntä, vaihtaa muutaman sanan puhelimessa ja totta kai kuulla, että Miehellä on kaikki asiat hyvin. Minähän tietysti soitan Miehelle vielä tänään ja kyselen kuulumisia, jospa se vaikka vähän rauhoittaisi tätä olotilaa, tätä levotonta olemaa. Tai sitten se vain soitto lisää levottomuutta entisestään. Ei hyvä.

Nyt Syntappi hiljenee muutamaksi päiväksi, koska joutuu keskittymään ainoastaan ja vain työntekoon.

Voikaa hyvin!

Herttinen sentään, tämä on jo tämän päivän toinen postaus. Mutta kun, nyt on vapaata kokonaista kaksi päivää ja työpäivinä ei vain jaksa eikä ehdi..

On vaikeaa kirjoittaa edes tähän nimettömään blogiin virheistä, joita olen itse tehnyt omaan elämääni tai parisuhteeseeni liittyen. Omat mokat ovat ehkä jollain tavoin "sarjassamme: ei sitten kuitenkaan kerrota aivan kaikkea". Typerää edes yrittää salailla yhtään mitään asioita, koska minähän kirjoitan täysin anonyyminä.

 Tässä koko maailmassa on vain yksi ainoa ihminen, joka tietää minun oikean henkilöllisyyteni. Kiitos Sinulle Rakas ja Tärkeä Ystäväni, tiedät kyllä kuka olet. Ja mikäli asia mitenkään minusta riippuu, hän myös tulee olemaan se ainoa minut tunteva ihminen iän päivän. Minähän en kirjoita tätä blogia kenellekään tietylle ihmiselle, en edes Miehelle. Mies kyllä tietää, että "jotain kirjoitan nettiin", mutta ei tiedä blogini osoitetta tai mitään hakusanoja tms., joilla minut voisi löytää. Kirjoitan tämän ns. tiivistelmän elämästäni ensisijaisesti itselleni, mutta jos joku, kuka tahansa, saa tästä edes jotain pientä lohtua, edes jotain pienen pieniä uusia ajatuksia tai ehkä jopa jollain tavalla pienen pieniä apuja omaan elämäänsä, olen enemmän kuin kiitollinen ja ristin käteni hiljaiseen kiitokseen.

Minä en kuitenkaan yritä siloitella tunteitani, tekojani tai ajatuksiani tai millään tavoin loiventaa asioita, siis niitä tekemiäni virheitä. Asiat vain tulevat ulos sellaisina kuin tulevat. Toki tietysti nimettömänä ja siten, ettei ketään henkilöitä voi tunnistaa, ei edes vahingossa. Siksi minä leikkaan-liimaan-askartelen tänne vain osia kaikista noista kirjoituksistani.

Olen tietysti itsekin leikitellyt ajatuksella, että entä jos joku  uskoo, luulee tai kuvittelee tuntevansa minut. Entä jos joku mukamas osaa päätellä kuka minä oikeasti olen ja ketä minä oikeasti rakastan. Kuka on se Mies keneen olen "vanhoilla päivilläni" noin koukkuuntunut, halusin sitä tai en. No, nuo ajatukset olen kuitenkin hylännyt mahdottomina lähes samantien. Minä olen vain yksi niistä lukemattomista onnettomista aikuisista naisihmisistä, joka aina vain jaksaa rakastaa ja toivoa ilman mitään takeita tai lupauksen tapaistakaan tulevaisuudesta. Voi meitä, niin kovasti rakastavia ja kaipaavia.

No miksi minä sitten en kirjoita juuri tämän enempää niistä tekemistäni tai sanomistani virheistä ja/tai omista mokistani? Voisi ehkä kuvitella, että minä jollain tavoin arkailen tai ujostelen kirjoitaa virheistäni edes tämän ainoan minut tuntevan Ystäväni edessä. Tai että minun olisi vaikea myöntää edes itselleni kuinka typerä olen olen ollut. Ei se kuitenkaan ole niin.

Tässä vaiheessa "koulutusta" minä olen jo aivan vakuuttunut, että ei minun enää tarvitse. Minä olen käynyt perinpohjin läpi tekemäni virheet ja ruotinut ne läpi aivan tarkkaan ihan pohjamutia myöten. Tiedän myös miksi käyttäydyin siten kuin käyttäydyin. Minä tiedän ja tunnustan kyllä avoimesti virheeni, mitä olen tehnyt tai sanonut, mutta minulla ei ole mitään tarvetta jäädä rypemään menneeseen, jo tapahtuneeseen. Menneisyyttä ei voi muuttaa millään oivalluksella, katumisella, sanomisella, tekemisellä tai suunnitelmalla. Ainoa mihin enää voin vaikuttaa, on tämä päivä ja ennen kaikkea tulevaisuus. 

Yritän kyllä kaikin voimin tehdä siitä edes hiukan paremman. Niillä pienillä ja vaatimattomilla keinoilla, mitä minulla on käytettävissäni.

Kiitos kyllä, ehdottomasti kyllä! Tai sitten se on kuitenkin kiitos ei, täysin kumppanista riippuen. Viime aikoina se on sitten ollutkin enimmäkseen sitä kiitoseitä. *syvä huokaus*

Mies on ollut minulle aivan alusta alkaen varsin poikkeuksellinen seksikumppani. Ei sillä, että Mies olisi jotenkin fyysisesti poikkeava (heh heh) tai tavoiltaan/tottumuksiltaan jotenkin erityinen tai erilainen suuntaan tai toiseen. Kyse ei ole siitä. Poikkeuksellisuuden tekee se, että hän on ainoa Mies, jota minä aina vain haluan ja jota olen halunnut aina! Ei sellaista päivää, ei sellaista hetkeä, jolloin minä en haluaisi Miestä. Minä olen aivan kuin se paljon puhuttu partiolainen: Aina Valmis!

Jonkinlaisena mukamas automatisoituneena naisen oikeutena tai vakiintuneena tapana on ollut, kai jo Aatamin ja Eevan ajoista alkaen, että me naiset emme halua edes ajatella seksiä, jos jollain muulla elämän tai parisuhteen osa-alueella on jotain häikkää tai skismaa. Silloin vain ketuttaa, väsyttää, ei yleensä ottaen pätkääkään haluta, huvita tai on jopa sitä paljon puhuttua päänsärkyä. Niin minäkin olen käyttäytynyt aina entisessä elämässäni, aivan samoin kuin kaikki naiset kautta historian. Mutta näin ei ole Miehen kanssa, ei ole ollut koskaan. Vaikka olisin kuinka vihainen, surullinen, vittuuntunut, väsynyt, what ever tahansa, Miestä minä haluan aina. Se on halu, joka ei ole millään tavalla minun itseni hallittavissa tai kontrolloitavissa. Minä aina vain haluan Miestä. Ja saadessani.... oijoijoi.. olen sanaton.. ;=)

Olen yleensä ottaen ollut mielestäni koko aikuisen ikäni suhteellisen (hmm..sanoisin jopa erittäin ;=) ) seksuaalinen ihminen. Monipuolinen ja kokeilunhaluinen kaikille uusillekin leikeille jne., mutta ei minulla koskaan kenenkään toisen miehen kanssa ole tällaisia haluja ollut. Vaikka kesken "elämää suuremman riidan", minä olen Miehen kanssa ollut Aina Valmis. Ja olen sitä edelleen, joka ikisen tapaamisen aikana minä aina vain haluan Miestä.

Ketään toista miestä minä sitten taas en halua. En halua, vaikka joskus –kiukuspäissäni- oikein uhallakin ajattelen, että (anteeksi tämä törkeys) nussinkaikkivastaantulevatmiehet. Ei se vain käy eikä kuku! Kukaan toinen ei sytytä minua tuleen ja liekkeihin samalla tavoin kuin Mies, ei edes lähelle sitä. Ei ennen Miestä eikä Miehen jälkeen. Vaikka se mahdollinen seksikumppaniehdokas olisi kuinka miehinen mies, haluttava, ehkä jopa ns. hyvärunkoinen ja erittäinkin halukas etc etc, minua ei vain sytytä. Se vain ei tunnu missään eikä miltään, minä en vain halua, koska mies on väärä.

Aika huisia (en keksinyt parempaakaan sanaa) tässä muuten on se, että Mies (aivan miesten tapaan)  toisinaan väittää olevansa "liian pieni", tai ettei hän mukamas ole "teknisesti riittävän taitava", tai ettei hän "kestä riittävän kauan" tms.  Äh, nuo ajatukset ovat kai vain suoraa seurausta nykyisin vallitsevasta pornoleffa-kulttuurista, tai ehkä jostain aikaisemmasta kokemuksesta, en minä aivan tarkkaan tiedä eikä minua oikeastaan kiinnostakaan. Minun mielestäni tuo kaikki on kuitenkin Miehen kohdalla silkkaa paskapuhetta, minullehan Mies kuitenkin on juuri se Ainoa ja Oikea. Täydellinen seksikumppani juuri, aivan ja täsmälleen sellaisena kuin hän on, aina.

Jestas kun tekisi mieleni seksiä Miehen kanssa, juuri nyt ja heti paikalla! Oih..

Oih, sain Dulchinealta tunnustuksen. KIITOS! :=)

1.Sinun tulee jakaa tämä tunnustus 5 blogille,joilla sitä ei vielä ole.

2.Jokaisella blogilla tulee olla tarkoitus.

Dulchinea kävi kommentoimassa edellistä postaustani itkusta ja sen pidättelystä. Kommentti sai minut ajattelemaan ja pohtimaan asiaa, taas kerran. D on aivan oikeassa siinä, että omia tunteitaan ei kannata salata ja piilotella. Parempi on olla rehellinen ja kertoa niistä suoraan. Minä kyllä olen kertonut tunteistani, ja olen jälkeenpäin kertonut niistä itkuistakin. Oikeassa D oli myös sen suhteen, että Mies odottaa ja toivoo minun ns. seisovan omilla jaloillani.

Ehkä juuri siinä on yksi syy, etten sitä itkuani halua näyttää. Mies saattaisi tulkita sen tietynlaiseksi heikkoudeksi tai riippuvuudeksi tai mitä tahansa. Joka tapauksessa Mies saattaisi tulkita itkun siten etten minä pärjää. Mutta kyllähän minä pärjään, pärjään itse asiassa oikein hyvin. Minulla on kaikki muut asiat kunnossa, vain se mättää etten voi elää rakastamani Miehen kanssa. Ja se on iso ja tärkeä osa mikä elämästäni nyt puuttuu.

Mies on siinä mielessä aika tyypillinen suomalainen junttura, että hänen itsensä on hyvin vaikea puhua omista tunteistaan. Mies helposti ahdistuu suurien tunteiden, niiden ääripään tunteiden edessä. Hän tuntee itsensä avuttomaksi itkun edessä, eikä oikein osaa tai tiedä kuinka pitäisi toimia, mitä tehdä tai sanoa. Yksi merkittävä seikka, joka vaikuttaa Miehen tunteiden käsittelyyn on se, että Miehellä on  hyvin vahvasti Asperger-piirteitä. Virallista diagnoosia ei ole, mutta testien mukaan selvä AS. Joka on yhtään perehtynyt aiheeseen, ymmärtää ettei AS-ihmisillä ole aina pelimerkkejä asioiden tulkitsemiseen ja käsittelyyn. Jotkin asiat on ikään kuin väännettävä rautalangasta. Toisaalta taas Mies on kuitenkin henkisesti hyvin vahva ihminen ja myös jalat maassa elävä ihminen. Nämä kaksi puolta yhdistettynä hulvattomaan huumorintajuun (joka kukkii vakavissakin asioissa) kun kohtaavat, minun itseni on toisinaan hyvin vaikea osata toimia ja reagoida oikein. Ja vieläpä niin, että Mies pysyy rivillä tarkoituksistani.

Mielestäni minä olen osannut kertoa Miehelle, mitä haluan. Mutta minä en ole osannut kertoa kuinka se käytännössä tapahtuisi. Miehellä on edelleen mielessä menneet ikävät tapahtumat, eikä hän uskalla luottaa siihen, että tietyt asiat olisivat muuttuneet. Minä jo kauan kauan sitten kerroin Miehelle, että haluan yrittää yhteen paluuta vasta sitten, kun tunnen olevani kunnossa. Mies ei kuitenkaan uskalla luottaa siihen, että se arki sujuisi hyvin ja mukavasti. Miehelläkin on valtava ikävä ja kaipuu lähelle rapsutettavaksi ja touhuamaan yhdessä monenlaisia asioita, mutta se rohkeus yrittää puuttuu, vielä. Minä olen yrittänyt luoda sitä luottamusta ja rohkeutta kertomalla tunteistani ja siitä kuinka olen käsitellyt ja käynyt läpi tietyt asiat. Toisaalta taas minä en saisi yrittää liikaa ja ahditaa Miestä nurkkaan, vaan pitäisi osata antaa Miehelle aikaa ja tilaa. Kultaisen keskitien löytäminen ei todellakaan ole helppoa.

En tiedä kuinka kauan tämä odottamien vielä kestää, tai loppuuko se koskaan. Mutta periksikään en voi antaa, koska tiedän ettei tämä rakkaus lopu. Minulla on tähän ikään mennessä ollut useitakin parisuhteita, mutta koskaan aiemmin en ole rakastanut näin paljon. Enhän minä edes tiennyt, että näin paljon ylipäätään voi rakastaa. Siksipä minä vain jaksan uskoa ja toivoa, se on ehdottomasti sen arvoista.