Tämä on ollut taas jonkinlainen tuumailupäivä. Kotosalla vain nuusaillen ja ihmetellen, toki muutama mukava viesti on Miehen kanssa vaihdettu.

Koko tämän 1,5 vuoden erossa asumisen ajan olemme pitäneet yhteyttä, vaihtelevin väliajoin. Toisinaan tiiviimmin, toisinaan on ollut useita päiviä tai jopa lähes pari viikkoa ilman yhteyksiä. Mutta aina se ikävä vain voittaa ja jompi kumpi tekee vaikka tikusta asiaa jos ei muuta. Useinmiten se taidan kyllä olla minä joka ehtii ensin. Olen tietysti ilomielin pitänyt Miehen ajan tasalla kaikista elämäni vaiheista. Enkä minä koskaan ole kaikkea kertonut kenellekään samalla tavalla kuin kerron Miehelle.

Silloin kun ryhdyin toden teolla käymään läpi masennustani, siihen johtaneita syitä ja omaa käytöstäni, kerroin tietysti Miehelle mitä on meneillään. Minä sanoin, että nyt minun on todellakin aika ruotia nämä asiat läpi, jotta ne eivät ikinä enää pääse pilaamaan elämääni. Minä jo silloin kirjoittelin paljon ja annoin Miehenkin lukea joitain osia. Minä sanoin silloin, että vielä koittaa se päivä, jolloin olen saanut asiat ojennukseen ja voin jättää ne taakseni. Sanoin, etten vielä halua palata yhteen, koska en ole siihen valmis. Mutta kun se päivä koittaa, hän kyllä kuulee siitä ensimmäisenä. Koko ajan Mies on tiennyt, kuinka paljon minä häntä rakastan. Olen kyllä muistanut kertoa sen, ehkä liiankin usein. Olen varmastikin välillä kuulostanut papukaijalta, mutta minusta ne vain ovat maailman kauneimmat sanat: minä rakastan sinua.

Kuten voi hyvin kuvitella, ei se käsittely kovin helppoa ole ollut, mutta ehdottomasti sen arvoista. Opin ymmärtämään, kuinka masennuksen tuoma paha olo, surullisuus, väsymys, turvattomuus ja jopa tietynlainen  avuttomuuden tunne johtivat esimerkiksi tuohon aiemmin mainitsemaani mörkö-tapahtumaan. En minä sitä silloin ymmärtänyt, ei minulla ollut eväitä siihen. Ja jälkeenpäin tietysti olin aivan yhtä kauhistunut ja ymmälläni kuin Mieskin oli. Mutta nyt voin onneksi sanoa, että sen asian olen käsitellyt perinpohjin. Ja myös jättänyt taakseni kaikkien näiden vuosien jälkeen, jotka se oli roikkunut alitajunnassani minun edes tietämättä sitä.

Koko tänä aikana Mies ei ole luvannut minulle mitään muuta kuin ystävyyttä. Ei rakkauden tunnustuksia, ei lupauksia yhteenpaluusta, vain lämmintä ystävyyttä. Hän myös osoittaa ystävyyttään käytännössä monin eri tavoin. Kuten esim. ottamalla pojat hoitoon kuten juuri tapahtui. Usein olen saanut häneltä myös auton lainaksi pidemmille reissuille. Hän on auttanut minua omien autojeni kanssa, tuonut minulle ruokaa ja herkkuja kun olen ollut liian väsynyt tai rahaton lähteäkseni kauppaan. Mies on myös muistanut minua jouluna ja syntymäpäivänä. Ja on aina kuunnellut kun olen halunnut kertoa hänelle mitä tahansa asiaa. Toisinaan puhelumme kestävät jopa 3 tuntia ja nautimme molemmat joka minuutista. Miehen kanssa voi puhua mistä tahansa asiasta vaikka kuinka kauan.

Nyt ei näköjään voikaan jatkaa enempää, vaikka niin suunnittelinkin. Nyt on vain ihan pakko mennä punkan pohjalle kaipailemaan.. Kaikkea se rakkaus teettää!