Dulchinea kävi kommentoimassa edellistä postaustani itkusta ja sen pidättelystä. Kommentti sai minut ajattelemaan ja pohtimaan asiaa, taas kerran. D on aivan oikeassa siinä, että omia tunteitaan ei kannata salata ja piilotella. Parempi on olla rehellinen ja kertoa niistä suoraan. Minä kyllä olen kertonut tunteistani, ja olen jälkeenpäin kertonut niistä itkuistakin. Oikeassa D oli myös sen suhteen, että Mies odottaa ja toivoo minun ns. seisovan omilla jaloillani.

Ehkä juuri siinä on yksi syy, etten sitä itkuani halua näyttää. Mies saattaisi tulkita sen tietynlaiseksi heikkoudeksi tai riippuvuudeksi tai mitä tahansa. Joka tapauksessa Mies saattaisi tulkita itkun siten etten minä pärjää. Mutta kyllähän minä pärjään, pärjään itse asiassa oikein hyvin. Minulla on kaikki muut asiat kunnossa, vain se mättää etten voi elää rakastamani Miehen kanssa. Ja se on iso ja tärkeä osa mikä elämästäni nyt puuttuu.

Mies on siinä mielessä aika tyypillinen suomalainen junttura, että hänen itsensä on hyvin vaikea puhua omista tunteistaan. Mies helposti ahdistuu suurien tunteiden, niiden ääripään tunteiden edessä. Hän tuntee itsensä avuttomaksi itkun edessä, eikä oikein osaa tai tiedä kuinka pitäisi toimia, mitä tehdä tai sanoa. Yksi merkittävä seikka, joka vaikuttaa Miehen tunteiden käsittelyyn on se, että Miehellä on  hyvin vahvasti Asperger-piirteitä. Virallista diagnoosia ei ole, mutta testien mukaan selvä AS. Joka on yhtään perehtynyt aiheeseen, ymmärtää ettei AS-ihmisillä ole aina pelimerkkejä asioiden tulkitsemiseen ja käsittelyyn. Jotkin asiat on ikään kuin väännettävä rautalangasta. Toisaalta taas Mies on kuitenkin henkisesti hyvin vahva ihminen ja myös jalat maassa elävä ihminen. Nämä kaksi puolta yhdistettynä hulvattomaan huumorintajuun (joka kukkii vakavissakin asioissa) kun kohtaavat, minun itseni on toisinaan hyvin vaikea osata toimia ja reagoida oikein. Ja vieläpä niin, että Mies pysyy rivillä tarkoituksistani.

Mielestäni minä olen osannut kertoa Miehelle, mitä haluan. Mutta minä en ole osannut kertoa kuinka se käytännössä tapahtuisi. Miehellä on edelleen mielessä menneet ikävät tapahtumat, eikä hän uskalla luottaa siihen, että tietyt asiat olisivat muuttuneet. Minä jo kauan kauan sitten kerroin Miehelle, että haluan yrittää yhteen paluuta vasta sitten, kun tunnen olevani kunnossa. Mies ei kuitenkaan uskalla luottaa siihen, että se arki sujuisi hyvin ja mukavasti. Miehelläkin on valtava ikävä ja kaipuu lähelle rapsutettavaksi ja touhuamaan yhdessä monenlaisia asioita, mutta se rohkeus yrittää puuttuu, vielä. Minä olen yrittänyt luoda sitä luottamusta ja rohkeutta kertomalla tunteistani ja siitä kuinka olen käsitellyt ja käynyt läpi tietyt asiat. Toisaalta taas minä en saisi yrittää liikaa ja ahditaa Miestä nurkkaan, vaan pitäisi osata antaa Miehelle aikaa ja tilaa. Kultaisen keskitien löytäminen ei todellakaan ole helppoa.

En tiedä kuinka kauan tämä odottamien vielä kestää, tai loppuuko se koskaan. Mutta periksikään en voi antaa, koska tiedän ettei tämä rakkaus lopu. Minulla on tähän ikään mennessä ollut useitakin parisuhteita, mutta koskaan aiemmin en ole rakastanut näin paljon. Enhän minä edes tiennyt, että näin paljon ylipäätään voi rakastaa. Siksipä minä vain jaksan uskoa ja toivoa, se on ehdottomasti sen arvoista.