Herttinen sentään, tämä on jo tämän päivän toinen postaus. Mutta kun, nyt on vapaata kokonaista kaksi päivää ja työpäivinä ei vain jaksa eikä ehdi..

On vaikeaa kirjoittaa edes tähän nimettömään blogiin virheistä, joita olen itse tehnyt omaan elämääni tai parisuhteeseeni liittyen. Omat mokat ovat ehkä jollain tavoin "sarjassamme: ei sitten kuitenkaan kerrota aivan kaikkea". Typerää edes yrittää salailla yhtään mitään asioita, koska minähän kirjoitan täysin anonyyminä.

 Tässä koko maailmassa on vain yksi ainoa ihminen, joka tietää minun oikean henkilöllisyyteni. Kiitos Sinulle Rakas ja Tärkeä Ystäväni, tiedät kyllä kuka olet. Ja mikäli asia mitenkään minusta riippuu, hän myös tulee olemaan se ainoa minut tunteva ihminen iän päivän. Minähän en kirjoita tätä blogia kenellekään tietylle ihmiselle, en edes Miehelle. Mies kyllä tietää, että "jotain kirjoitan nettiin", mutta ei tiedä blogini osoitetta tai mitään hakusanoja tms., joilla minut voisi löytää. Kirjoitan tämän ns. tiivistelmän elämästäni ensisijaisesti itselleni, mutta jos joku, kuka tahansa, saa tästä edes jotain pientä lohtua, edes jotain pienen pieniä uusia ajatuksia tai ehkä jopa jollain tavalla pienen pieniä apuja omaan elämäänsä, olen enemmän kuin kiitollinen ja ristin käteni hiljaiseen kiitokseen.

Minä en kuitenkaan yritä siloitella tunteitani, tekojani tai ajatuksiani tai millään tavoin loiventaa asioita, siis niitä tekemiäni virheitä. Asiat vain tulevat ulos sellaisina kuin tulevat. Toki tietysti nimettömänä ja siten, ettei ketään henkilöitä voi tunnistaa, ei edes vahingossa. Siksi minä leikkaan-liimaan-askartelen tänne vain osia kaikista noista kirjoituksistani.

Olen tietysti itsekin leikitellyt ajatuksella, että entä jos joku  uskoo, luulee tai kuvittelee tuntevansa minut. Entä jos joku mukamas osaa päätellä kuka minä oikeasti olen ja ketä minä oikeasti rakastan. Kuka on se Mies keneen olen "vanhoilla päivilläni" noin koukkuuntunut, halusin sitä tai en. No, nuo ajatukset olen kuitenkin hylännyt mahdottomina lähes samantien. Minä olen vain yksi niistä lukemattomista onnettomista aikuisista naisihmisistä, joka aina vain jaksaa rakastaa ja toivoa ilman mitään takeita tai lupauksen tapaistakaan tulevaisuudesta. Voi meitä, niin kovasti rakastavia ja kaipaavia.

No miksi minä sitten en kirjoita juuri tämän enempää niistä tekemistäni tai sanomistani virheistä ja/tai omista mokistani? Voisi ehkä kuvitella, että minä jollain tavoin arkailen tai ujostelen kirjoitaa virheistäni edes tämän ainoan minut tuntevan Ystäväni edessä. Tai että minun olisi vaikea myöntää edes itselleni kuinka typerä olen olen ollut. Ei se kuitenkaan ole niin.

Tässä vaiheessa "koulutusta" minä olen jo aivan vakuuttunut, että ei minun enää tarvitse. Minä olen käynyt perinpohjin läpi tekemäni virheet ja ruotinut ne läpi aivan tarkkaan ihan pohjamutia myöten. Tiedän myös miksi käyttäydyin siten kuin käyttäydyin. Minä tiedän ja tunnustan kyllä avoimesti virheeni, mitä olen tehnyt tai sanonut, mutta minulla ei ole mitään tarvetta jäädä rypemään menneeseen, jo tapahtuneeseen. Menneisyyttä ei voi muuttaa millään oivalluksella, katumisella, sanomisella, tekemisellä tai suunnitelmalla. Ainoa mihin enää voin vaikuttaa, on tämä päivä ja ennen kaikkea tulevaisuus. 

Yritän kyllä kaikin voimin tehdä siitä edes hiukan paremman. Niillä pienillä ja vaatimattomilla keinoilla, mitä minulla on käytettävissäni.