Rankka työrupeama on jälleen kerran takana päin ja väsymyskin on sen mukainen. Jaksoin rupeaman aikana nippanappa käydä lukemassa suosikkini, mutta siinä kaikki. Omia postauksia ei jaksanut ajatellakaan, ei edes ohimennen. Kommentoinnitkin ovat jääneet aivan minimiin, sorry. Vanha alkaa kai olla väsy, hah.

Työputki sinällään oli ihan ok. Noin  98 %  positiivista palautetta että olipa mukavaa, kehuja kuinka hyvä olen työssäni ja kannustusta jatkaa samaa rataa. Yksi asiakas (nainen) jopa silitti/sipaisi poskeani kiitokseksi! Herttinen sentään, olin kerrankin täysin sanaton! Totta kai palaute lämmitti mieltä ja teki kaikki nuo pitkät, kiireiset tunnit monta astetta mukavammiksi ja motivaatio oli satasen luokkaa. Mutta aina mahtuu joukkoon joku, joka ei piittaa laista, asetuksista, eikä varsinkaan hyvistä tavoista. Niinpä tehdessäni työtäni parhaani mukaan ja myös lain mukanaan tuomat seikat huomioon ottaen, kuulin olevani vittumainen ämmä, ihan liian tiukka ämmä, huono asiakaspalvelija etc etc. Eräs nuori mies pois lähtiessään totesi, että ”sä olet ihan perseestä”. Oli kai mitta täynnä täysin aiheetonta paskaa, koska totesin hymyillen, että ”kiitos samoin”. Helpotti.

Tarkoitukseni oli tänään kirjoitella ajatuksia ja tuntemuksia Mies -rintamalla, mutta olen näköjään niin väsynyt ettei ajatus vain kulje. Mielessä toki sinkoilee pätkiä sieltä, täältä ja tuolta, mutta se ajatuksen punainen lanka on täysin hukassa. Olenhan minä tietysti ollut Mieheen yhteyksissä. Kävi jopa niin somasti, että yllättävän työongelman eteen sattuessa kollegoista (useasta miespuolisesta henkilöstä) ei ollut mitään apuja, eivät tienneet koko asiasta edes sen vertaa kuin minä itse, helvetti! Pikapuhelu Miehelle pelasti tilanteen ja sain oikean avun muutamassa sekunnissa. Toki tiesin sen jo soittaessani, tässä oli taas kerran esillä AS-ihmisen erityislahjakkuus. Puhelu tietysti venähti taas kerran reilun puoleiseksi, jatkuen vielä muutamalla mukavalla txt-viestillä, ihanaa.

Tänään olisi tarkoitus soittaa Miehelle, siitä sovittiin jo eilen. Pitäisi vain saada pää sen verran läjään, että siellä olisi edes yksi järkevä ajatus, mieluummin tietysti jopa monta. Taitaa just nyt kyllä kuulua sarjaan ”mission impossible”. Kun ei vain jaksa. Rakastaa toki jaksan, sitähän ei muuta mikään, mutta en vain jaksa puhua mitään järkevää.

Ehkä tuokin olisi edes vähän helpompaa, jos en olisi niin työhullu kuin mitä olen. Jos keskittyisin vaikka siihen oikeaan elämään enemmän kuin työhöni. No minkä hiton sitä luonnolleen voi? Ei minkään! Kun en vain osaa sanoa työlle ei. En osaa enkä taida koskaan oppiakaan.  Ei vanha koira uusia jne...

No ja nyt sitten äiti otti ja soitti, siinä oli taas tunti selällään. Kumma juttu, kun joskus aikanaan  murkkuiässä äiti oli ”ihan tyhmä”, ja nyt sitten voi äidin kanssa jutella puhelimessa helposti tunnin tai vaikka parikin. On se vain hienoa, vielä näin keski-ikäisenäkin, että äiti on olemassa. Se on se Maailman Paras äiti. Onhan minulla myös Maailman Paras isä, mutta se ei ole aivan sama asia. Ei sillä, että isä olisi jotenkin huonompi tai vähäisempi. On vain niin, että isä ei voi aina ymmärtää naisten juttuja. Isän kanssa on ihan toiset jutut.Ne on niitä miesten juttuja, olenhan minä hyvä jätkä!