Olenkohan minä vähän outo, jotenkin erityisen poikkeava ihminen? Tai siis täsmennys, vielä paljon enemmän poikkeava kuin mitä luulinkaan olevani. Taidanpa olla.

Tätä minun inhottavaa ja ajoittain erittäinkin hankalaa fyysistä riesaani hoitava Rouva Tohtori kysyi viime visiitilläni vapaa-ajan käytöstäni. Tietysti haluten kartoittaa, löytyykö sieltä tähän harmilliseen riesaani epäedullisesti vaikuttavia tekijöitä. Kysymyksiä olivat mm. käynkö elokuvissa, konserteissa, teattereissa, kaupungilla käppäilemässä/shoppailemassa, istumassa iltaa tai saunomassa ystävieni luona. Matkustelenko ja jos niin miten ja kuinka kaukana. Viihdynkö minä baareissa ja kuinka vilkas seksielämä minulla mahtaakaan olla. Seksikohtaan totesin yksinkertaisesti, että minähän olen sinkku. Rouva Tohtorin oli jostain kumman syystä vähän vaikea ymmärtää, että minä en harrasta irtosuhteita eli minulla ei juurikaan ole seksielämää, niin paljon kuin siitä pitäisinkin. Minun seksielämääni ovat ne harvat poikkeukset, jolloin Mies viettää yönsä kanssani, eli todella harvoin. Muut poikkeukset ovat vielä paljon paljon harvinaisempia.

Kaikkinensa minä kuuntelin noita kysymyksiä vähän hölmänä ja hiljaa itsekseni todeten, että mitkään näistä eivät todellakaan kuulu elämääni. Ainoat tapahtuneet asiat mistä pääsin kertomaan olivat, että kyllähän minä kävin tässä aivan äskettäin kirkossa ja ihan kaikki kolme kertaa kuluneen talven aikana olen ajellut täälläkin mainitun Hyvän Ystäväni Marikan luokse, sekä jokusen kerran maalle mummolaan elukoiden kanssa muutamaksi päiväksi tai jopa viikoksi. Säkenöivää sinkkuelämää, eikö vain?

Tästäpä sitten herääkin kysymys, että missä helvetissä minun elämäni on? Mihin se on mennyt, kadonnut, poistunut, lakannut olemasta? Luulisin noiden kaikkien asioiden/menojen/tekemisten kuitenkin kuuluvan normaaliin ihmisen elämään, jopa ns. uusiosinkun elämään. Mutta minä olen vapaalla vain noiden elukoiden kanssa kotona, kuuntelen musiikkia, luen tai istun koneella lukemassa tai naputtelemassa valivali-tekstiä ja olen yksin.

Enhän minä juurikaan tapaa ihmisiä missään muualla kuin ruokakaupassa ja töissä. Minä aina töissä juttelen ja naureskelen kaiken ikäisten kollegoideni kanssa, olen itse asiassa aikamoinen ”säläkkä” eli olen jatkuvasti valmis naureskelemaan ja höpöttelemään, asiasta tai asian vierestä. Minua pidetään hyvänä ja helposti lähestyttävänä tyyppinä, joka pärjää kaikkien kanssa. Pärjään myös mainiosti (vaativienkin) asiakkaiden kanssa ja enimmäkseen todellakin nautin näistä kohtaamisista täysin siemauksin. Asiakkaani vilpitön hymy ja kiitos ovat minulle se paras kiitos, joka saa jaksamaan pitkät ja rankat työvuorot.

Kyllähän minusta tietysti toisinaan olisi ihan mukavaa viettää iltaa jonkun kaverin/ystävän kanssa, käydä ehkä leffassa ja/tai tuopposella ym. Puuttuu vain se ystävä kenen kanssa minä mihinkään lähtisin. Minun harvat ja valitut oikeat ystäväni ovat kaikki niin kovin kaukana, toisessa kaupungissa tai jopa toisessa maassa, ei minulla täällä lähellä ole ketään. Täällä kotikaupungissani olen yksin.

Mutta olenko minä sitten kuitenkaan kovin yksinäinen? Tähän voin aivan rehellisesti vastata, että vain harvoin tunnen itseni ihan oikeasti yksinäiseksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Kuten jossain aikaisemmassa postauksessani totesin, olen ns. sosiaalinen erakko. Minä viihdyn yksin ja ihan oikeasti tarvitsen aikaa ollakseni yksin. Tarvitsen sitä omaa tilaa ja aikaa, jolloin voin olla ainoastaan ja vain oma itseni, ilman minkäänlaisia ulkopuolelta tulevia vaatimuksia.

Yksin vietän nytkin vapaapäivääni, vain tämä läppäri, hyvä musiikki ja nuo elukat seuranani. Ja minulla on kuitenkin ihan hyvä olla. Tietysti olosuhteet eli elämäni Mies huomioon ottaen. Ikävähän minulla on kuitenkin joka ikinen hetki, sitä en pääse karkuun koskaan.

Ja hyvä olla myös ottaen huomioon, että tänään on erään edesmenneen hyvän ystäväni syntymäpäivä. Myös häntä kaipaan, kerrassaan upea ja ainutlaatuinen nainen.