Sunnuntaina:

Univelkani on taas kerran suurempi kuin valtion velka. Perjantai aamun jälkeen olen ehtinyt nukkumaan suunnilleen seitsemän tuntia,  pätkissä. Älyni säteily on myös juurikin sen mukaista, siis tapahtuu vain ja ainoastaan pätkissä. Hyvin, hyvin, hyvin lyhyissä sellaisissa.

Mahtui kiireiseen ja työntäyteiseen viikonloppuuni myös muutama onneton iskuyritys, tässä muutama esimerkki niistä. 

Voi hyvänen tavaton (tuo sanonta EI ole kirjoitusvirhe). Eräs papparainen ikäluokassa 60 ja risat oli aivan vakuuttunut, että pitäisin kyllä aivan varmasti myös hänen Mersustaan ja kesämökistään, koska olen niin mukava. No en ollut sentään ihan niin mukava.

Nippa nappa täysi-ikäinen nuorukainen oli sitä mieltä, että minä kelpaan koska juuri nyt ei muutakaan ole tarjolla ja minä nauroin hänen vitseilleen. Itse asiassa minä lähinnä yritin hymyillä ja odotin typerän kollin poistuvan paikalta mahdollisimman pian.

Huimin ehdotus tuli reilu parikymppiseltä miehen alulta. Tämä koko kansan valopää oli keksinyt tarvitsevansa vähän vanhemman naisen (minäkö muka vanha, edes vähän??) opettamaan hänelle seksin salat, kaikkine mahdollisine leikkeineen. Minä olin hänen valintansa. Ei, ei minusta tullut opettajaakaan.

Edit: jatkuu maanantaina

Niin vain tuli totaalinen väsymys ja Nukkumatti voitti kisan jälleen kerran. Oli aivan pakko painua punkkaan ja olinkin tukkiunessa jo ennen seitsemää illalla. Onneksi niin, koska kello soi aamulla 03.30.

Näistä ns. iskuyrityksistä jatkan edelleen. Niitä tulee välillä harvakseltaan (Mitäh? Enkö muka aina ole säteilevä?) ja toisinaan taas useampikin työvuoron aikana. Enimmäkseenhän ne tietysti ovat alapuolella kaiken mahdollisen arvostelun, mutta toisinaan sattuu kohdalle ihan oikeitakin miehiä. Se on toisaalta ehkä myös vähän harmi. Toisaalta se on hyvä asia siinä mielessä, että tekeehän se hyvää kenen tahansa naisen itsetunnolle, jos miehinen, fiksu, komea ja hyväkäytöksinen mies osoittaa olevansa kiinnostunut, ehkä mukamas jopa ihan oikeasti. Mutta enimmäkseen se on kuitenkin vain se jonkin tasoinen harmin tapainen, hukkaan heitettyä energiaa. 

Minusta kun vain ei ole yhtään mihinkään kenenkään muun kuin Miehen kanssa. En minä halua eikä minua kiinnosta. Läppää voin kyllä heittää ja höpötellälöpötellä ihan vaikka mitä, mutta jos toinen on ihan oikeasti kiinnostunut, luukut menevät kiinni ja minä totetan, että ei tipu eikä lirise. Se on vain niin ettei kukaan vedä vertoja Miehelle. Kukaan ei pärjää Miehelle huumorissa, puheissa, silmän pilkkeessä, kropassa jne., lyhyesti: ei missään!

Tätäkö se loppuelämä sitten on? Jatkuvaa haaveilua ja ehdotonta kieltäymistä -toki täysin vapaaehtoista sellaista- kaikesta muusta. Sitähän se taitaa olla näillä näkymin, koska muuhunkaan en pysty. Enkä halua!

Paitsi jos, ehkäpä se ei olekaan vain pelkkää haaveilua? Ehkäpä tässä on sitten kuitenkin luvassa vielä ihan oikeaa elämääkin. Onnea, hyvää oloa, rakkautta, yhteenkuuluvuuden tunnetta, yhteistä touhua ja tekemistä, läheisyyttä, naurua..

Ehkäpä niin, en ihan vielä heitä kirvestä kaivoon!